Vaikenemalla ei voiteta

 

Anna Takanen
(s.1968) joka tunnetaan työstään taiteellisena johtajana ja teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa sekä kirjoittamastaan, myös Suomessa nähdystä menestysnäytelmästä Fosterlandet, on debytoinut kirjailijana teoksella Sinä olet suruni. – Kuva Fredrik Skogkvist.

Taiteilijat jos ketkä tietävät, miten maa makaa. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vaikkapa hiljattain Suomessa ilmestyneestä sotalapsia käsittelevästä kirjasta yhtä hyvin kuin Kansallisteatterin vahvasta kantaesityksestä. Eri aikakausi, eri problematiikka – vai onko sittenkään?

Mistä johtui murhe?

”Ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä. Ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.” Näin kirjattiin nelivuotiaan Timo Takasen potilaskertomukseen ruotsalaisessa Kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa vuonna 1942. Keuhkokuume parani, mutta suru, se jäi. Sitä on purkanut auki Timon tytär Anna kipeänkauniissa teoksessaan.

Ruotsalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja Anna Takanen halusi selvittää isänsä tarinan ymmärtääkseen, mistä oikeasti johtui murhe, joka asui taitavasti piilotettunakin tuossa isokokoisessa komeassa miehessä ja joka toistui Suomen-mummon Saaran poskille läiskähtävinä suurina kyyneleinä. Ja jonka hän tunsi välillä aaltoilevan myös itsessään. Syntyi kirja Sinä olet suruni (Gummerus, suom. Leena Vallisaari). Timon isä, karjalainen Väinö Takanen kaatui sodassa, ja yksinhuoltajaäiti teki raskaan päätöksen lähettää esikoisensa sotalapseksi. Pikkuveli Leevi jäi kotiin. Siitä alkoi kaikkia kolmea kalvava kaipuu, vaikka asiat näennäisesti järjestyivät. Timo sai Ruotsinmaalta kelpo vanhemmat, valmistui aikanaan poliisiksi ja perusti oman hyvän ja rakkaan perheen. Myös Suomessa elämä asettui jengoilleen. Timoa vaivannut häpeä siitä, että oma maa petti hänet ja oma äitikin hylkäsi, ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ennen kuin tytär oli saanut suuren urakkansa valmiiksi ja testannut sen näytelmän Fosterlandet (Isänmaa) muodossa. Kirjoittaja ja kohde olivat käyneet läpi monet riidat, isä oli ollut hankala, vastentahtoinen haastateltava, kunnes koki avautumisensa vapauttavana. Näytelmä oli menestys. Kokemukseen saattoivat monet samaistua. Niin kuin nyt saman aineiston pohjalta syntyneeseen teokseen.

Toista maailmansotaa pakoon siirrettiin Suomesta yhteensä lähes 80 000 lasta muihin Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana yksistään Ruotsiin vietiin tai lähti n. 72000 lasta. 15 500 sotalasta jäi palaamatta synnyinmaahansa. Aiheesta on lukuisia yliopistotutkimuksia ja kirjallisuutta, uusimpana Anna Takasen teos, jossa surulle antaa kasvot kirjailijan sotalapsi-isä. – Kustantaja Gummerus, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

 

Vasta vuosikymmenten päästä löytyneestä kirjeenvaihdosta ilmeni, että Timon äiti Saara oli useat kerrat yrittänyt saada poikaansa Ruotsista takaisin, mutta kun toinen äiti halusi pitää pojan, asiasta ei kukaan kertonut Timolle. Sotalapsen tahto ja mielenrauha jäivät kahden äidin taskuun. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään Suomessa vasta nuorukaisena. Yhteydenpito käynnistyi varovaisesti ja vahvistui ajan mittaan; veljeksistä tuli todella läheiset. Perheitä ja sukua yhteen kokoavia asemapaikkoja löytyi niin Suomesta kuin Ruotsista. Kirjailijan oma elämäntarina polveilee hienosti mukana. Joutuminen finne -pilkan kohteeksi koulussa ei ole unohtunut, mutta Annalla on voimaa ja lahjakkuutta kääntää mielipaha voitokseen. Sen on hänen taiteensa osoittanut.

Esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa

Sukua on koolla myös Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa uudessa näyttämöteoksessa Suomen Kansallisteatterissa.  Westerberg tunnetaan tuotteliaana ja kiintoisana nykydramaatikkona. Sinivalas on esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa. Meri sen pinnalla tanssivine aurinkoineen, tyrskyineen, ikiaikaisine kallioineen, merenelävineen ja kasveineen muodostaa keskiön, johon tarina peilaa. Upeine videointeineen ja oikein ajoituksin syntyy jotain sellaista, joka uppoaa paremmin yleisöön kuin hätkähdyttävimmätkään luennot. Jos sen pukisi yhden lauseen muotoon, kuulostaisi se tältä: ”Kaikki lintulajit, joiden ääniä esityksessä on käytetty, ovat kuolleet sukupuuttoon”. Nyt käsitellään siinä luonnon tuhoa missä ihmisen itsekkyyttä, siinä muutoksenhalua missä muutoksenpelkoa.

Elena Leeven herkkä ilmaisuvoima kannattelee tarinaa, jossa perheen solmut ja näkökannat tulevat avatuiksi pidäkkeettömästi. Kuva henkii mielen ja maiseman harmoniaa.

Saaressa tapaamiamme ihmisiä tuskin laskettaisiin oikeiksi saaristolaisiksi, vaikka heidän suhteensa ulkosaaristoon tuttuine huvilarakennuksineen ja pihapiireineen onkin läheinen. He ovat kuka mistäkin tähän lähisuvun tukikohtaan syntymäpäivien merkeissä pyrähtäneitä. Halataan paljon, mutta vähä vähältä sisarusrakkaus rupeaa näyttämään enemmänkin vihalta, hyväosaisuus pettymykseltä ja elämä elämänvalheelta. Muutoksen tarvetta on, mutta otetta ja rohkeutta puuttuu. Aivan niin kuin yleisemminkin yhteiskunnassa, ilmastonmuutoksesta puhutaan kovilla äänenpainoilla, mutta torjuntatoimenpiteet eivät saa kannatusta. Miksi pitäisi luopua mistään, kun kaikki eivät kuitenkaan?

Valaan vatsaan joutunut Joona on tekstin sanoman kannalta toimiva raamatullinen allegoria. Ihmisessä itsessään asuu se voima, joka auttaa kääntymään ja muuttamaan suuntaa. Rakkauden uskotaan synnyttävän rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Epäilemättä myös Sinivalasta, tuota uhanalaista merten jättiläistä kohtaan, jolta näytelmä on saanut nimensä.  Teatterikokemuksena esitys on sekä koskettava että viihdyttävä. Komiikkaa varsin inhimilliseltä ja tunnistettavalta tasolta hyödynnetään hyvin sisarusten luonnehdinnoissa ja kipupisteiden paljastuessa. Näyttelijäkunta edustaa maan ykkösiä, ja tarinaa myötäilevän musiikkikulissin sivustatuella vahvasti eletyt tunnetilat saavat ilmaa ja merkitystä.

Supertaidokkaalla videoinnilla, kahden tason kerronnalla kohtaukset virtaavat yllättävän luontevasti. Etualalla näyttämöllä veljeksiä esittävät vas. Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long sekä isän roolissa Markku Maalismaa. Selin pikkusisko Anna, Elena Leeve. Taustalla suuressa videokuvassa tarinasta kirjaa tekevä Laura, Emmi Parviainen.

Niin kuin Takasen kirjassa myös Westerbergin näytelmässä nostetaan esille toisenlainen tulevaisuuden usko.

Poika tiesi

Kevennykseksi pari tarinaa kirjasta Sakastissa nauretaan (toim. Olli Seppälä Kirjapaja)

Terveisiä kirkosta, sanoi emäntä kun pääsi tupaan. -Mistäs se rovasti tänään saarnasi? isäntä kysyi

-Synnistä taas.

-Ja mitä mieltä oli?

-Tuntui edelleen jyrkästi vastustavan.

Piispa Nikolainen vieraili piispantarkastuksen yhteydessä pyhäkoulussa. Hän kysyi:

-Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?

Pieni poika vastasi kirkkaalla äänellä:

-Kekkonen!

Ei, kyllä ensimmäinen ihminen oli Aatami, sanoi piispa hymyillen.

-Ai niin, jos ulkomaalaiset otetaan mukaan, huudahti poika.

 

Kaarina Naski

Yksi vastaus artikkeliiin “Vaikenemalla ei voiteta

  1. Olihan niillä sotalapsilla varmaan raskasta aikaa kuten perheilläkin. Minunkin yksi sisareni oli ruotsissa kuten anoppini Laurakin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s