Olen suomalainen! Kestävyysjuoksun olympiavoittajien arvostus ei vuosissa himmene

Villen ilmeestä paistaa vielä 5 000 metrin maalissa äärirajoja hiponeen suorituksen aiheuttama rasitus. Vai onko tämä sittenkin Suden hymy? Sentään voitto Nurmesta ja kultamitali. – Kuva, jota on käytetty myös puheena olevan teoksen kannessa, Suomen Urheilumuseo.

”Vilpittömänä ja vaatimattomana hän on aina valmis antamaan apunsa hajallisen heimonsa yhteiselle parhaalle muistaen olevansa suomalainen.” Laittamattomasti sanottu, mutta tästä et vielä arvaisi, kenestä on kysymys. Mutta jos paljastuu, että puhutaan suurkilpailuista Yhdysvaltain maaperällä 1920 -luvulla, niin alkaa polttaa. Kun miehet kuulutettiin, jenkkien Joie Ray ja amerikansuomalainen Ville Ritola vetonumeroina, ilmoitettiin jälkimmäinen seurattomaksi. ”Silmänräpäyksessä Ritola kieltäytyi koskettamasta lähtöviivaa, ellei häntä julkisesti ilmoiteta suomalaiseksi FAAC:n jäseneksi.” Järjestäjät korjasivat asian, ja Ritolan nähtiin menettelyllään osoittautuneen suoraselkäiseksi periaatteen mieheksi.  

Sikäläinen asiantuntija, aikansa urheiluaktiivi Arvi Raikkala katsoi peräseinäjokisen tehneen korvauksetta maalleen propagandaa, jonka amerikkalaislehdet huomioivat ”sivulevein otsikoin”. Kansa tuli näkemään, että voitettavissahan se oli Yhdysvaltain ykkösmailerikin. Ray oli monissa kilpailuissa amerikkalaisjuoksijoista Ritolan kaikkein kovin kilpakumppani. Ja FAAC tietysti oli 1900-luvun alussa perustettu urheiluseura Finnish-American Athletic Club.

Otanta on Ossi Viidan yhtä tasokkaasta kuin kiintoisasta tietokirjasta Suden hetkiä, joka ilmestyi Siirtolaisuusinstituutin kustantamana neljännesvuosisata sitten eli 1997, jolloin oli tullut kuluneeksi tasan 100 vuotta Paavo Nurmen syntymästä ja vuosi enemmän Ville Ritolan syntymästä. Ja tasavuosiin päästään myös nyt 2022, kun on kulunut 40 vuotta Ritolan kuolemasta ja taas ensi vuonna, kun Nurmen poismenosta on täydet viisi vuosikymmentä. Eikä tasavuosien kirjaaminen pääty tähänkään, sillä puoli vuosisataa on siitäkin, kun Ritola sai Suomessa valtion eläkkeen. Se oli yksi niistä synnyinmaan huomionosoituksista, jotka lankesivat suurjuoksijan osaksi. Vaikkakin viiveellä, voitaneen sanoa. Jäikö tämä tärkeä kilpakumppani Nurmesta kehkeytyneen legendan varjoon, sitä valaisee omalta osaltaan urheiluelokuva Mestari ja haastaja, jonka kuvaukset alkavat vielä tänä syksynä Turussa. Että asioita tarkastellaan ohjaaja Aleksi Salmenperän mukaan paljolti Ritolan näkökulmasta, muuttaa ehkä yleisesti omaksuttuja käsityksiä. Joka tapauksessa kyseiset kestävyysjuoksun olympiavoittajat ovat urheiluhistoriamme kultaajia, joiden arvostus tuskin loppupeleissä himmenee millään ajallisella asteikolla.

Askeleessa on lentoa! Ruotsin Edwin Wide pysyi Ritolan mukana lähes seitsemään kilometriin Pariisin olympialaisten kymppitonnilla 1924. Ritola paransi maailmanennätystään kahdellatoista sekunnilla, voitti olympiakultaa ajalla 30.23,2 ja jätti väsähtäneen Widen 32 sekunnin päähän. Kolmanneksi tuli Suomen Eero Berg. Amerikansuomalaiset, jotka kannustivat ja tukivat eri vaiheissa rahallisestikin Ritolaa, saattoivat olla yhtä iloisia ja ylpeitä kuin synnyinmaan väki. Widestä Villellä oli myöhemmin pelkkää hyvää sanottavaa: ”Minusta se oli oikein mukava urheilijana, kauhian mukava.” -Kuva Suomen Urheilumuseo.

   Suurfilmin ensi-ilta on 2024 Pariisin olympiavuonna. Sata vuotta sitten Pariisi oli niin ikään olympialaisten näyttämönä. Ritola voitti siellä yhteensä kuusi mitalia, joista neljä oli kultaista, kaksi hopeista. Kukaan yleisurheilija ei ole pystynyt yksissä olympialaisissa moista saavutusta lyömään. Nurmi taas on kesäolympialaisten historian kaikkien aikojen menestynein yleisurheilija voitettuaan urallaan kolmissa olympialaisissa yhteensä yhdeksän kultamitalia ja kolme hopeaa.  Enimmän osan niistä hän napsi Pariisissa ja Amsterdamissa.

Työ ensin ja sitten vasta kultamitalit

Ritola oli vanhaan suomalaiskansalliseen tapaan rivakka työmies, ja joskus hänen elämänvaiheisiinsa tutustujasta tuntuu, että tämä pohjolan poika, joka oli päätynyt uuteen maahan pilvenpiirtäjiä rakentamaan ja vaativien sillanrakennustyömaiden tokkapilttariksi, taisi sittenkin laittaa arvojärjestyksessä ”oikean työnteon” huippu-urheilun edelle. Eli niin kuin on ollut tapana sanoa: Ensin työ, sitten leikki. Olihan jo hänen jättäytymiseensä Antwerpenin olympiakisoista 1920 osasyynä isopalkkainen kerrostalotyömaa Manhattanilla.  

   Viidan kirjan mukaan myös silloinen media oli Pariisin olympialaisten jälkeen ja Amsterdamin kisoja odotellessaan kiinnostunut näkemään ja kuvaamaan amerikansuomalaista karpenteria suuren piimin eli lankun kimpussa sahoineen jopa mieluummin kuin näyttönsä jo antanutta kenttien kuningasta juoksuvarusteissa. Kova ruotsalainen – kemiöläissyntyinen – kilpakumppani Edwin Widekin kävi tapaamassa Ritolaa vakuutusyhtiön rakennustyömaalla New Jerseyn Newarkissa varmistuakseen siitä, että tuskin yksi mies jaksaa montaa hommaa. Jos tekee ruumiillista työtä ja matkaan työpaikalle kuluu päivittäin neljä tuntia, niin eiköhän treenaaminen jää pakosti olemattomiin. Wide saattoi hyvinkin huojentua näkemästään ja kuulemastaan, mutta arvasiko Villen ajatuksia? Ei arvannut. Ruotsalaisen etukäteinen voitonriemu nimittäin ärsytti Ritolaa, ja sellaista mielentilaa oli hyvä purkaa lenkkipoluilla. Kuului mies puhisseen: ”Jos se Wiire lähtee viirelle kilometrille, niin kyllä sen aina täytyy pistellä neljäntoista ja puolenminuutin nurkille ennen kuin kantapäitään vilkuttelee.”

Urheilijapojat putsissaan. Ritola ja Nurmi kiersivät Amerikkaa tammikuusta huhtikuuhun 1925. Oikealla italialainen Frigerio, kävelyn voittaja Pariisin olympialaisissa. Etteikö Nurmi olisi kovaa kilpakumppaniaan kehunut? Tämä repliikki on hänen myöhemmästä lausunnostaan lehdistölle: ”Muistuupa mieleeni, miten eräät maatyömiehet sanoivat Villen harjoituksia 1928 katsellessaan: Ennen kesää se piru vielä tappaa itsensä.”- Kuva Anja Impolan kokoelma/Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Ku pohojalaanen innostuu

Eikun aatokset ja teot uusiksi. Aamuherätys kello neljä, puolentoista tunnin kävelyharjoitus, sitten aamupuurolle ja töihin. Kävelylenkit sunnuntaisin, iltaisin ja työmatkallakin toista mailia eli lopputaival maanalaisen asemalta. Lopulta sitten harjoitteluvapaa töistä karvain mielin ja tilalle kolme kertaa päivässä kova treeni – tähtäimessä Madison Square Gardenissa ottelu Suomi vastaan Ruotsi, Ritola vastaan Wide. Järjestäjinä Swedish-American ja Finnish-American Athletic Clubit. Pitkän tauon jälkeen harjoitusaika jäi kuitenkin liian lyhyeksi, Ritola hävisi ja koki pettäneensä maanmiestensä odotukset. Mutta eihän hän olisi ollut Peräseinäjoen Susi, jollei revanssi olisi heti ruvennut mielessä häämöttämään. Siinä sitten isompaa haukkapalaa odotellessaan mies juoksi mm. neljä Yhdysvaltain mestaruutta. Epäilevät Tuomaat joutuivat kääntämään kelkkansa Ritolan kunnon suhteen. Äkkiä hänen nähtiin olevan ehdottoman tärkeä tulossa olevissa olympialaisissa 5 000 ja 10 000 metrillä, eritoten ”Paavo Nurmen viimeisten oikuttelujen takia”.  Nurmen ja SVUL:n välit olivat tuolloin tulehtuneet, ja yhtä lailla vallitsi Ritolan ja hänen seuransa välillä joskus luottamuspula. Parhaina hetkinä ei puuttunut selkään taputtelijoita varmaan kummaltakaan, mutta myös selkään puukottajista oli havaintoja.

   `Meirän Vili` oli sankarisorttia. Eipä aikaakaan, kun hänellä oli jo meneillään eläimellinen harjoittelu vanhassa maassa, jossa omia treenejään veti tietty myös Paavo Nurmi. ”Kattos se on ku pohojalaanen innostuu, niin sitä ei pirätä mikään. Mä juaksin ja kävelin kuin hullu susi”, selitti Ritola itse jälkeenpäin. No, niinhän siinä kävi, että Suomen laariin satoivat paljolti vielä Amsterdaminkin olympialaiset niin kantasuomalaisten kuin amerikansuomalaisten näkökulmasta, kulta kiilsi ja hopea hohti. Nurmi vei yhden kullan ja kaksi hopeaa, Ritola täydensi siihenastista olympiasaalistaan vielä yhdellä vitosen kullalla maanmiehensä Nurmen kanssa hienossa loppumittelössä.

Näyttelijäinkin juostava sutenaan

Edellä mainitut episodit ovat vain osa valloittavaa ja monivaiheista tarinaa pohjoisine lähtökohtineen, ihmissuhteineen ja luonnekuvauksineen, mutta ne voi myös nähdä oleellisena osana suurta kertomusta, yhden ihmisen, poikkeusyksilön, kokonaista elämänjuoksua. Määrätietoisuus ja omanarvontunto, ratkaisukaarteessa ei vain lujaa, vaan lujemmin kuin muut. Vaikka mantereelta toiselle, jos niikseen tulee. Ei olisi tarvinnut olla kovinkaan suuri ennustaja arvellakseen, että vielä tähän joku elokuvantekijä tarttuu. Taatusti on ilmassa suuren juhlan tuntua, kun henkiin herää kaksikymmenlukulainen ilmapiiri upeine puitteineen – aikakauden New York ja olympianäyttämöt. Filmaukset käynnistyvät pian Turussa, ja odotukset ovat korkealla. Tiedossa ei ole kuitenkaan yltiöhehkuttavaa sankaritarinaa. Näin ainakin voi päätellä ohjaaja Aleksi Salmenperän julkisuudessa antamista lausunnoista. Hän on laatinut käsikirjoituksen yhdessä Juha Karvasen kanssa, ja siitä paistanee niin totiseen voittoon tähtäämisen ihanuus kuin kurjuus. Eikä puutu draamapintaa, jota luonee lähinnä legendan varjoon jääminen. Väitöskirjansa Hannes Kolehmaisesta tehnyt kirjailija Viita sanoo: ”Yleinen arvojärjestys on ollut se, että ensin puhutaan Nurmesta, sitten Kolehmaisesta ja vasta kolmanneksi, jos muistetaan, Ritolasta”. Ritola toi Suomelle kolme mitalia enemmän kuin kun Hannes Kolehmainen, joka kuitenkin oli vallannut paikkansa mielissä ensimmäisenä suomalaisena olympiakisoissa menestyneenä kestävyysjuoksijana. Repliikeistä näyttelijöillä tuskin on urheiluelokuvassa suurin huoli. Alkuasetelmista nimittäin jo tiedetään, että Villeä esittävä Miro Lopperi treenaa vimmatusti, ottaa siis yhtenään ritolat. Olli Riipisen kerrotaan huomanneen, että hänen roolihenkilönsä, suuri vaikenija Paavo olikin monitasoisempi mitä on annettu ymmärtää. Lentävää suomalaista, Hannesta, esittää Antti Lang.

-Kuukausi sitten ajaessani kohti Ylistaroa kävin pitkästä aikaa Villen luona, siis katsomassa vuonna 1978 Peräseinäjoen urheilukentän viereen paljastettua Villen patsasta, kertoo tietokirjailija fil. tri, dosentti Ossi Viita, joka toimii kokoelmapäällikkönä Urheilumuseossa – nimi on nykyisin Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO. Mitäkö mahtoi tutkija sankarille sanoa? -Poistin Villen väljään nyrkkiin puristettujen sormien välistä pikkukiviä, jotka eivät sinne kuuluneet ja ajattelin, että tällä kentällä, sen vihkiäiskilpailuissa Ville juoksi 1924 Pariisin olympiakisojen jälkeen. – Kuva Jouko Pukki.

   Osoituksena siitä, miten tällaiset suuret tarinat meihin suomalaisiin vaikuttavat liippaistessaan tarpeeksi läheltä, on Ossi Viidan toteamus hänen muistellessaan kirjaurakkaansa: ”Se herättää minussa edelleen lämpimiä tunteita It was once in the lifetime job kirjoittaa naapuripitäjän suuresta sankarista”. ­­­­­­­­­­­­­­– Ylistarosta lähtöisin oleva kirjailija on itse harrastanut juoksua pikkupojasta asti, kotvan ihan tosimielellä, mutta semmin omaksi ilokseen lenkkeilyä, ja hilpaissut siinä sivussa seitsemän maratonia. Entä mitä sanoo tutkimuskohteesta professori Olavi Koivukangas, Siirtolaisuusinstituutin pitkäaikainen johtaja? ”Ville Ritolan elämänvaiheissa yhdistyivät sekä suomalainen huippu-urheilija että uskalias ja työtä pelkäämätön amerikansuomalainen siirtolainen – reilu ja lämmin ihminen.”

———————————————————————————————————-

Aiheeseen liittyen:

Ville viihteellä….

Ville harjoitteli, Ville kilpaili ja purki paineitaan viihteellä. Hän vietti iltoja suomalaisilla haaleilla ja tunsi myös Brooklynin Finntownin, Harlemin ja Bronxin koiratorpat eli salakapakat. Saattoi mennä alkoholia joskus reippaastikin. Sirkustaiteilija Niilo Salo kertoo kirjassaan erään illanvieton loppuvaiheista syksyllä 1927. Tässä tarina lyhennettynä: Poliisin mielestä kvartetin laulu kotimatkalla oli liian äänekästä ja saattoi häiritä muiden finntownilaisten yöunia. Jatkot olivatkin sitten pahnoilla. Aamulla poliisipiirin päällikkö suoritti kuulustelun, jonka varmaan muisti pitkään. -Nimenne?

-Armas Taipale.

-Titteli?

-Kiekonheiton maailmanmestari.

-Mikä?

-Aivan kuten sanoin, kiekonheiton maailmanmestari.

Kookas mies, leveät hartiat, kuulustelija päätti uskoa. Kookas ja komea näytti olevan toinenkin. Nimi Jonni Myyrä ja titteli keihäänheiton maailmanmestari. -Kuka ja mikä te sitten olette? hän kysyi kolmannelta. -Ville Ritola, juoksija-maailmanmestari. -Pyhä Mooses, mutisi esivalta. Tämän miehen hän jo tunnistikin lehtikuvien perusteella. Neljäs mies oli pienehkö, mutta varmuuden vuoksi poliisiupseeri aloitti kuin vastaan tullen. -No missä lajissa te sitten olette maailmanmestari? -En missään, mutta ammatti on kirvesmies. -Ja näin hienossa seurassa! -Kai se johtuu siitä, että minäkin olen suomalainen, lausahti mestarismiesten kaveri rintaa röyhistäen.

…ja Floridassa

Kuten monet muut huippu-urheilun suomalaistähdet myös Ville Ritola löysi Floridan. Viidan mukaan hän oli ollut siellä aiemmin treenimatkalla tarkoituksenaan osallistua vielä Los Angelesin olympiakisoihin 1932, mutta jalat eivät kestäneet enää kovaa rääkkiä. 1950-luvun puolivälin jälkeen hän oli sitten kysellyt reumatisminsa takia lämpimistä eli Floridasta töitä ja sai niitä amerikansuomalaisilta, useammankin kerran mm. Helen ja Niilo S. Alholta, suomalaisalueen tunnetulta rakennuttajapariskunnalta. Karpenteri-Ville soitti New Yorkista, heitti kirveensä, vasaransa ja sahansa reppuun ja lähti, mikäli useampia taloja oli työn alla. Niilo Alho kuvasi haastattelijalle Ritolaa kovavauhtiseksi työmieheksi, reippaaksi, mutta hieman hosuvaksi. ”Muut muurasivat yleensä sisäpuolelta, Ville ulkopuolelta. Tehokkaalla rakennusporukalla talo oli valmis kahdessa kuukaudessa. Mitään hankaluuksia ei koskaan ollut, se oli reilua puolin ja toisin. Annoin Villen mennä ja tulla niin kuin halusi.” Selma ja Ville Ritola asuivat Boynton Beachissa ja majoittuivat ilmeisesti Betty ja Viljam Kolehmaisen luo, jotka olivat muuttaneet Floridaan 1950. Viljam oli amerikansuomalainen ammattilaisena kilpaillut kestävyysjuoksija ja ansioitunut valmentaja, jonka kelpo veljessarjaan, kuopiolaislähtöiseen, kuuluivat suomalaiset kestävyysjuoksijat Hannes ja Tatu Kolehmainen.

Lopputaipaleelle Suomeen

Florida tuntui kuitenkin pitkän päälle Ritoloista liian kuumalta, eivätkä he asettunet sinne pysyvästi. Ja ajastaan, lähes parin vuosikymmenen päästä, kun vettä oli ehtinyt virrata melkoisesti niin Hudson-joessa kuin Vantaassa, Ville oli taas Suomessa. Paavo Nurmi järjesti kilpakumppanille ja hänen puolisolleen asunnon Lauttasaaren talostaan. Vanhan maan uuden kodin ensimmäinen vieras oli kuinka ollakaan, legenda Nurmi itse. Ja vieraili vielä useasti senkin jälkeen.

Kaarina Naski

lähteenä Ossi Viidan Suden hetkiä

Advertisement

Yksi vastaus artikkeliiin “Olen suomalainen! Kestävyysjuoksun olympiavoittajien arvostus ei vuosissa himmene

  1. Hyvä juttu Ritolasta. Kesällä 1971 tai 1972 näin vanhahkon miehen köpittelevän JFK kentällä odottelemassa lentoa Suomeen . Tuttava kysyi, tunnetko tuota miestä, se on Ville Ritola ja on nyt muuttamassa Suomeen. Saattamassa oli Gurli Mäki, Pikku Suomen bartender. Hänet tunsin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s