. . . ennen syöksykierrettä
Tohmajärveläinen Seppo Räty kiroilee keihäälle, kun taas kurikkalainen Juha Mieto jätti sukset noitumatta mutta kiillotti mitalitaistonsa ”kirkkahammaksi” käsittelemällä, myöntämällä ja hyväksymällä sadasosasekunnin tappionsa. Porilaisen Jyri Kjällin urheilijakommentti nyrkkeilyn välieräottelussa kuubalaista vastaan oli yhtä lyhyt kuin tyhjentävä: ”Vittu ei pysty!”
Näin mennään olympiatasolla. Sielläkin kukin taaplaa tyylillään. Kun merkittävät häviöt, loukkaantumiset tai kyydistä putoaminen raastavat mieltä, ovat psyykkiset eväät tarpeen. Voitoista harva järkkyy.
Eräiden suomalaisen urheiluhistorian surullisten esimerkkien ja eritoten tuoreen Mika Myllylän tragedian yhteydessä on tullut tärkeäksi pohtia isompaa kokonaisuutta. Olemmeko yhä urheilukansa, kun väittävät että Suomi on nykyisin laiskottelun ja hukattujen lupausten maa ja että ainakin juoksijoiden aika on ohi? Entä kiinnitetäänkö henkiseen valmentamiseen huomiota riittävästi? Vastaajana Suomen Urheilupsykologien yhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Jaakkola.
Em. provosoiva väite esiintyy Miika Nousiaisen romaanissa Maaninkavaara. Eikö nykynuoriso siis halua juosta?
-Se on totta vain osittain. Nuoriso jakautuu liikkuviin ja liikkumattomiin. Eräät urheilevat todella paljon mutta suurin osa liian vähän. Kukaan ei enää juokse tai hiihdä kouluun, ja koulutaksin takapenkillä riidellään hillomunkista.
Jaakkola sanoo, että iso osa urheilupsykologien työstä tapahtuu lajiliittotasolla.
-Tärkeintä on saada nuoret mukaan liikuntaharrastuksiin ja pitää heidät lajinsa parissa. Lajien kynnystä pyritään madaltamaan ja positiivista palautetta korostamaan, kuten voimisteluliiton jumppajuna -ajattelussa. Tutkimustyömme koituu liikkujien parhaaksi.
Kilpaurheilijalta vaaditaan vahvaa psyykeä. Mielettömien rääkkien jälkeen on siedettävä joskus sekin tosiasia, etteivät kyvyt riitä. Jaakkolan mukaan jokaisen kyvyt riittävät jollekin tasolle, harvan kohdalla huipulle.
-Saahan urheilusta kivoja muistoja, arvokkaita ystävyyssuhteita ja mielekästä ajanvietettä. Ja parhaimmillaan se voi merkitä terveyden edistämistä koko iäksi.
Lasten psyykkisen rakenteen testaamisessa ei psykologi näe mitään mieltä, aikuisia testaamalla sen sijaan saadaan koottua paljon hyödyllistä tietoa, jonka avulla yksilöä pystytään kehittämään ja valmentamaan juuri hänelle sopivalla tavalla.
-Persoonallisuus kehittyy vasta teinivuosien aikana ja jälkeen, jolloin kyseessä ovatkin varsin pysyvät piirteet. Arvot ja motivaatio muuttuvat paljon enemmän iän ja elämäntilanteen mukaan.
Joku välittää
Joskus kuulee puhuttavan lasten urheiluharrastuksen yhteydessä yli-innostuneista tai toisaalta kokonaan piittaamattomista vanhemmista. Kummasta suhtautumisesta lienee enemmän haittaa?
-Sanoisin, ettei välinpitämättömyydestä ole ainakaan hyötyä. Tällaiset vanhemmat ovat todennäköisesti muutoinkin piittaamattomia. Mutta lapsi saattaa silti löytää oman juttunsa urheilusta ja sen myötä tosiasian, että ainakin joku välittää. Liian innostunut lastensa harrastuksista tuskin voi olla, ja paras tuki löytyykin silloin kun koko perhe harrastaa urheilijan mukana. Huipulle vaaditaan valtava työmäärä.
Sen sijaan Jaakkolan mukaan on useinkin haittaa vanhemmista, joilla ei ole käytöstapoja.
-Lapsi nolostuu ja muut kuuntelevat korvat punaisina kentänlaidan kiroilua.
Urheilupsykologit tulevat kuvaan usein siinä vaiheessa kun nuoren – noin 15-vuotiaan – kilpaileminen muuttuu ammatinvalintakysymykseksi. Työ keskittyy useimmiten kilpailusuorituksen maksimointiin ja tapoihin päästä tuloksissa eteenpäin. Joskus myös lopettamiseen, loukkaantumisiin ja (mielen)terveydellisiin teemoihin.
Juna meni jo
Ammattikunta on läsnä myös silloin kun huipulta tullaan alas. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa, sillä kontaktia ei aina osata ottaa riittävän ajoissa. Syöksy huomataan valitettavan usein vasta kun ollaan jo varsin lähellä pohjaa.
-(Urheilu)psykologit eivät tarjoa palveluitaan erityisen aggressiivisesti, vaan yhteydenotto tulee useimmiten urheilijalta/liitolta/valmentajalta/läheiseltä.
Jaakkola on eri mieltä siinä, ettäkö olisi ”turha vaatia ja toivoa parikymppiseltä, kouluja käymättömältä nuorukaiselta esikuvallisuutta kilpakenttien ulkopuolelta”, kuten Tuomas Kyrö Urheilukirjassaan toteaa.
-Vaatiminen ei ole turhaa, useilla nuorilla ei vain ole selkeää käsitystä siitä minkälaisena esikuvana heitä pidetään. Ennemminkin tämä on tiedostamis- kuin kapasiteettikysymys. Parikymppinen urheilija osaa halutessaan ja asian tärkeyden ymmärtäessään olla erinomaisen hyvä esikuva.
Kyrö näkee urheilun osin teatterina mutta myös sirkuksena, joka ei pyrikään syvempiin sisältöihin kuin viihdyttämiseen. Hän myös korostaa tunnelman merkitystä.
Jaakkolan mukaan on kysymys erilaisista arvomaailmoista. Mutta myös hän kokee viihtymisen tärkeäksi.
-Ja tunnelmalla on iso merkitys. Urheilu luo unelmia aivan kuten muutkin taiteen lajit. Millä muulla areenalla kuin urheilun piirissä kansakunta voi yhdessä juhlia voittoja ja aikuinen mies saa luvan kanssa liikuttua?
Minuus ja
julkinen mielipide
Edellä on todettu miten muutamat huippu-urheilijat ovat purkaneet tuntojaan.
Matti Jaakkola näkee tällaisen ulospuhaltamisen oleellisena osana prosessia.
-Kun kamppailu ja jaksaminen on äärirajoilla, on vaikeampaa kontrolloida mitä suusta ulos tulee. Jos se on kirosana, niin ainakin se on tilanteeseen sopiva ja aito reaktio.
Itsensä armahtamista hänen mielestään pitäisi myös opetella, samoin kuin huumorin omaksumista yhdeksi käsittelytavaksi tai ylitsepääsykeinoksi.
-Urheilijan on kyettävä erottamaan oma arvo ja ”julkinen mielipide”. Jos julkisesta mielipiteestä tulee osa urheilijan identiteettiä, karkaa oman elämän hallinta medialle, yleisölle ja muualle urheilijan kontrolloimattomuuteen. Yritysjohtajakin toimii miten parhaaksi näkee joukkueensa kanssa, eikä tee ratkaisuja taloustoimittajien kommenttien perusteella.
Jaakkola haluaa myös korostaa, että rehellisyys on urheilun ytimessä ja sitä se on varsinkin Suomessa. Tällä hän viittaa eritoten dopingdraamaan.
-Hiihtäjistä annettiin anteeksi niille jotka tunnustivat tehneensä väärin. Selittelijät joutuvat kestämään kaikkein kovimman kohtalon.
Ilman konnaa ei hänen mukaansa voi olla sankaria millään näyttämöllä. Eikä ilman häviäjää kukaan voita.
-Urheilukansa tarvitsee omat sankarit ja saa pitää hyvänään myös omat konnat.
Kaarina Naski
lähteet: Miika Nousiainen, Maaninkavaara
Tuomas Kyrö, Urheilukirja
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 